Tommi Toivonen: Radioaktiivinen jäte – poissa silmistä ja poissa mielestä

Ydinenergian käytöstä syntyvälle radioaktiiviselle jätteelle on olemassa toimivat kansalliset ratkaisut. Radioaktiivista jätettä syntyy kuitenkin myös muusta säteilytoiminnasta, vaikkakin huomattavasti vähemmän kuin ydinvoimalaitoksilta.

Monet säteilytoiminnan harjoittajat ovat kuluneen vuoden mittaan huomanneet, että säteilylähteiden vastaanotto valtion pienjätevarastoon on katkoksissa. Radioaktiivisten aineiden jätehuolto on pieni mutta tärkeä osa kansallista infrastruktuuria, joten on syytä pohtia hetki, miten tähän tilanteeseen päädyttiin. STUKissa tehdyn selvityksen tuloksena voisin myös arvioida, että ratkaisut eivät voi olla jatkossa täysin samanlaisia kuin nyt.

Radioaktiivinen jäte on nyky-yhteiskunnan sivutuote

Radioaktiivisia aineita ja säteilylähteitä käytetään monenlaisiin tarkoituksiin. Säteilyn käytöllä saavutetaan ilmeisiä hyötyjä ihmisten terveydelle, tieteelle, turvallisuudelle ja teollisuusprosesseille. Radioaktiiviseen aineeseen perustuvaa säteilylähdettä ei kuitenkaan voi kääntää pois päältä sen käytyä tarpeettomaksi. Radioaktiivinen aine jatkaa säteilemistään ja säteilylähde vaatii huolenpitoa, kunnes puoliintuminen on tehnyt tehtävänsä ja aktiivisuus laskenut merkityksettömäksi.

Säteilylähteinä käytettävien radionuklidien aktiivisuuden puoliintuminen kestää silmänräpäyksestä tuhansiin vuosiin. Pitkäikäisten säteilylähteiden turvalliseksi tekemisessä ei voida luottaa vanhentamiseen, toiminnanharjoittajan vastuuseen ja viranomaiskontrolliin.

Oikein käsitelty ja hävitetty radioaktiivinen jäte ei aiheuta vaaraa ihmisille eikä ympäristölle. Toisaalta vääriin käsiin joutuneet voimakkaat säteilylähteet voivat aiheuttaa vakavia terveyshaittoja niitä käsitelleille ihmisille tai saastuttaa rakennuksia ja maa-aineksia.

On kaikkien etu, että säteilylähteitä ei joudu hukkaan tai hävitetä epäasiallisesti. Orpoja lähteitä löytyy kuitenkin Suomestakin joitain kertoja vuodessa muuttojen yhteydessä tai varastoja siivotessa. Lisäksi säteilylähteitä tulee Suomeen myös ulkomailta tuotavien romumetallierien mukana.

Jätteet valtion haltuun

Toimiva ja kohtuuhintainen radioaktiivisen jätteen ratkaisu on paras tapa estää säteilylähteiden päätyminen ojanpenkkaan. Tämä on tunnistettu Suomessa jo kymmeniä vuosia sitten. Kaukana historiassa on tiettävästi loppusijoitettu yksittäisiä tynnyreitä jopa mereen, kuten silloin oli tapana monien ongelmajätteiden kanssa. Tämä ei luonnollisesti ole nykyään hyväksyttävä ratkaisu, ja jätehuollolle on mietitty parempia vaihtoehtoja jo ainakin 1970-luvulla.
Puolustusvoimilta saatuun tilaan Santahaminaan perustettiin vuonna 1974 välivarasto. Varastoon vietiin kaikki siihen asti kertyneet radioaktiiviset jätteet odottamaan myöhemmin tehtävää loppusijoitusratkaisua. Vuonna 1996 Suomen valtio ja Teollisuuden voima Oy (TVO) solmivat sopimuksen, jonka perusteella valtio sai käyttöönsä TVO:n Olkiluodossa sijaitsevan välivaraston ja oikeuden loppusijoittaa siiloihin yhteensä 100 m3 jätettä. Tämän arvioitiin riittävän koko laitoksen käyttöiän aikana kertyvälle radioaktiiviselle jätteelle Suomessa. Sopimuksen toteuttaminen ja radioaktiivisen jätteen kerääminen annettiin sosiaali- ja terveysministeriön toimeksiannolla STUKin tehtäväksi.

2000-luvun lopulla säteilylähteiden kerääminen ja käsittely päätettiin ulkoistaa. Tehtävän otti hoitaakseen säteilylähteiden keräämiseen ja käsittelyyn erikoistunut yritys. Käytännössä tämä yritys on ollut Suomessa alan ainoa toimija, kunnes tänä vuonna toinen yritys sai turvallisuusluvan poistettavien säteilylähteiden vastaanottamiseen. Välivarastointi ja loppusijoittaminen ovat olleet alusta asti STUKin vastuulla.

Perustapausten osalta jätehuolto jatkui ulkoistuksen jälkeenkin toimivana. Vuoden 1996 sopimusta ei ulkoistuksen yhteydessä muutettu, vaan asia todettiin ilmoitusluonteisena teknisenä asiana. Viranomaisen hoitaman toiminnon ulkoistamisesta on kuitenkin syntynyt joitain komplikaatioita. Valtiolla on esimerkiksi edelleen sopimuksen mukaan täysi vastuu välivarastoinnista ja siiloihin loppusijoitetusta radioaktiivisesta jätteestä. Merkittävän osan sopimuksen mukaisista toimenpiteistä tekee kuitenkin käytännössä kolmas osapuoli.

Vuoden 2018 säteilylaissa radioaktiivisesta jätteestä huolehtiminen siirrettiin aiempaa selvemmin toiminnanharjoittajan ja muiden kaupallisten tahojen vastuulle muun muassa vaatimalla maahantuotavalta säteilylähteeltä valmistajan vastaanottositoumus. Jätteiden vastaanotto oli kuitenkin jo tuolloin ulkoistettu. Prosessi sen arvioimiseksi, kuuluuko vastaanotettava jäte-erä ylipäätään valtion vastuulle, on jäänyt epäselväksi.

Nykyratkaisujen kilpajuoksu aikaa vastaan

Vuoden 2018 jälkeen maahantuoduille säteilylähteille on oltava valmistajan vastaanottositoumus, ja toiminnanharjoittajan on etsittävä vanhempienkin säteilylähteiden reitti loppusijoitukseen ensisijaisesti kaupallisesti. Käytännössä säteilylähteiden pitäisi tällöin mennä loppusijoitettavaksi ulkomaille. Valtion vastuulle ottaminen on nykyäänkin säteilylaissa, mutta sen pitäisi olla viimesijainen vaihtoehto, jota käytetään lähinnä orvoille lähteille tai tapauksiin, joissa ulkomaille vieminen on muuten hyvin haastavaa. Valtion vastuulle tulevan radioaktiivisen jätteen määrän pitäisi tällä sääntelyllä olla vain pieni osa hävitettävistä radioaktiivisista aineista. Todellisuus on ollut varsin erilainen.

Monissa tapauksissa on ymmärrettävää, että säteilylähteitä ei voida viedä valmistajalle. Esimerkiksi monet säteilylähteet on valmistettu Neuvostoliitossa tai Venäjällä, joka on poistoreittinä tällä hetkellä käytännössä mahdoton. Valtiolle vaikuttaa tulleen kuitenkin vuosien aikana paljon säteilylähteitä, joille olisi ollut kaupallinen loppusijoitusvaihtoehto.

Vuonna 1996 solmitun valtion ja TVO:n välisen sopimuksen mukainen loppusijoitusreitti on ollut käytettävissä kohta 30 vuotta. Loppusijoitukseen kelpaavat jäte-erät on loppusijoitettu varastosta kerran vuosien 2016–2017 aikana, kun välivarasto tuli täyteen. Sopimuksen mukaista loppusijoituskapasiteettia on jäljellä siiloissa enää noin kymmeneksi vuodeksi. Lisäksi välivarastoon on kertynyt n. 15 m3 radioaktiivista jätettä, jonka loppusijoittaminen Olkiluotoon edellyttäisi merkittävää jatkokäsittelyä tai muun ratkaisun löytymistä.

Välivarastointi on venynyt huomattavasti aiottua pidemmäksi. 1990-luvun dokumenteissa varauduttiin noin 15 vuoden välivarastointiin. Vanhimmat nykyiseen varastoon kerätyt pakkaukset ovat jo lähes 30 vuotta vanhoja ja aiemmasta varastosta sinne siirretyt pakkaukset vielä kymmeniä vuosia vanhempia. Vanhentuvien pakkausten varastoinnin ja käsittelyn riskit kasvavat, ja toiminta vaatii alati enemmän resursseja.

Kohti tulevaisuuden jäteratkaisuja

Pienjätteen vastaanotto Olkiluodossa on ollut katkoksissa viime vuodesta saakka. Päällimmäisenä syynä tähän on se, että vuoden 1996 sopimuksen soveltamisessa syntyneet epäselvyydet halutaan ratkaista ja käytännöt sopia yksityiskohtaisesti ennen kuin varastoon viedään lisää tavaraa. STUK on ottanut tilanteen vakavasti ja kehittänyt valvontakäytäntöjään ja jätetoimittajille suunnattua ohjeistusta.

Tehtävää on vielä paljon. Kiireellisin kysymys jäteratkaisussa on Olkiluotoon kelpaamattomien jakeiden loppusijoitusratkaisun etsiminen.  Seuraavaksi pitäisi etsiä nykyisen loppusijoituskapasiteetin jälkeinen ratkaisu. Loppusijoitusta tekeviä laitoksia on Suomessa kolme: yksi molemmilla ydinvoimalaitoksilla ja yksi käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoitusta aloittelevalla Posivalla. Laitosten lupia on taannoin muutettu siten, että muualta tulevan radioaktiivisen jätteen loppusijoitus olisi näissä mahdollista. Suomessa on myös hyvää osaamista alalla. Ratkaisuja siis on, mutta konkreettiset toimet ja rahoitus puuttuvat toistaiseksi.

Jos loppusijoitusratkaisua ei löydy kohtuullisessa ajassa, vaihtoehdoksi jää käytännössä välivarastoinnin suunnittelu uudelleen huomattavasti pidemmillä säilytysajoilla ja merkittävän kokoisen lisätilan etsiminen. Kyseessä olisi kuitenkin vain ongelman siirto muutamalla kymmenellä vuodella eteenpäin.

Loppusijoituskapasiteetti on joka tapauksessa hyvin rajallista ja kallista. Siksi valtion vastuulle tulevat jätevirrat on rajattava tiukasti niihin tapauksiin, joista säteilylaissa säädetään. Lähtökohtana on oltava se, että säteilylähteen käyttäjä etsii loppusijoitusratkaisun kaupallisesti, esimerkiksi säteilylähteen valmistajalta. STUK edellyttää jatkossa toiminnanharjoittajilta kirjallista selvitystä loppusijoitus- tai kierrätysvaihtoehdoista. Valtio ottaa säteilylähteet vastuulleen vain, jos realistisia vaihtoehtoja ei ole.

Radioaktiiviselle pienjätteelle tarvitaan jatkossakin kansallinen ratkaisu, ja valtiolla on oltava välivarastointikapasiteettia. Välivarastoon viedyt jätteet on kuitenkin turhan helppoa jättää odottamaan tulevaisuudessa syntyvää ratkaisua ilman, että ratkaisua tosissaan haetaan. Ajan kuluminen ei kadota radioaktiivisia jätteitä vaan kasvattaa ongelmaa.

Kirjoittaja Tommi Toivonen on säteilytoiminnan valvonnan johtaja Säteilyturvakeskuksessa.