Säteilyn käyttö lääketieteessä
Koska säteilyn käytöstä voi hyödyn ohella aiheutua myös haittaa, lääkärin on harkittava tutkimuksen tai hoidon tarve tapauskohtaisesti. Tällöin huomioidaan myös mahdolliset aiemmin tehdyt tutkimukset. Röntgen- ja isotooppitutkimuksiin sekä sädehoitoon tarvitaan aina lääkärin lähete. Kun tutkimus tehdään, siitä aiheutuva säteilyannos pidetään mahdollisimman pienenä, mutta kuitenkin riittävänä tutkimuksen tavoitteen kannalta. Sädehoidossa käytetään riittävästi säteilyä, jotta saavutetaan haluttu hoitotulos, mutta samaan aikaan minimoidaan terveiden kudosten saama säteily.
Röntgen- ja isotooppitutkimukset
Potilaalle aiheutuvaan säteilyannokseen vaikuttaa sekä tutkittava tai hoidettava kehonosa että käytetty tutkimusmenetelmä. Pienin annos aiheutuu hampaiston, raajojen ja keuhkojen alueen röntgenkuvantamisesta. Näiden kehon osien tavanomaisista röntgentutkimuksista aiheutuva säteilyannos vastaa noin yhden tai kahden päivän aikana saatavaa taustasäteilyä. Vastaavasti keuhkojen laajemmasta tutkimuksesta ja erilaisista rangan alueen röntgentutkimuksista aiheutuva säteilyannos vastaa muutaman päivän tai jopa 2–3 kuukauden mittaista taustasäteilyä.
Tietokonetomografiatutkimuksella saadaan tarkempia kolmiulotteisia kuvia, mutta myös kuvauksesta aiheutuva säteilyannos on suurempi. Säteilyannos vastaa tällöin muutaman kuukauden tai useamman vuoden taustasäteilyä. Kartiokeilakuvantaminen on sekä tarkkuudeltaan että säteilyannokseltaan tavanomaisen röntgentutkimuksen ja tietokonetomografiatutkimuksen väliltä.
Isotooppitutkimuksista aiheutuva säteilyannos riippuu tutkimuskohteesta. Annos voi vastata noin kuukauden tai suurimmillaan jopa usean vuoden taustasäteilyaltistusta.
Niin taustasäteily kuin lääketieteellisten tutkimusten aiheuttamat annokset vaihtelevat. Jopa yli 30 prosentin vaihtelu on tyypillistä. Tutkimuksen tehnyt yksikkö voi antaa yksilöllistä tietoa siitä, kuinka suuri altistus tutkimuksesta aiheutui potilaalle.
Miten potilaalle aiheutuvaa altistusta optimoidaan?
Säteilylle altistava tutkimus voidaan optimoida potilaskohtaisesti, kun hoitava lääkäri kuvaa lähetteessä potilaan tilanteen ja kliinisen kysymyksenasettelun riittävän tarkasti. Kuvausalueen rajaaminen on tärkeää. Potilasta ei kuvata turhan laajalta alueelta, mutta toisaalta kaiken oleellisen on oltava kuvassa. Myös laitteen kuvausarvoilla voidaan vaikuttaa sekä kuvanlaatuun että potilaalle aiheutuvaan säteilyannokseen. Haluttu kuvanlaatu voi vaihdella tapauskohtaisesti paljonkin. Pääsääntö on, että mitä tarkempi kuvanlaatu on, sitä enemmän potilas altistuu säteilylle. Toisaalta tarkemmasta kuvasta saadaan myös tarkempaa tietoa diagnoosin tekemiseksi.
Erilliset potilaalle puettavat säteilysuojat pienentävät annosta melko vähän verrattuna edellä mainittuihin keinoihin. Säteilysuojien käytössä on myös riski kasvaneelle annokselle, jos suoja on esimerkiksi kuvausalueella ja aiheuttaa uusintakuvauksen.
Potilaan kotiutuminen isotooppitutkimuksen tai -hoidon jälkeen
Isotooppitutkimuksissa käytetään tyypillisesti melko pieniä määriä lyhytikäisiä radioisotooppeja. Tällöin potilas voi kotiutua hoidon jälkeen ilman erityisiä rajoitteita. Sen sijaan isotooppihoidossa käytettävät aktiivisuudet ovat suurempia ja radioisotoopit pidempi-ikäisiä. Tällöin potilas ja hänen eritteensä voivat säteillä hoidon jälkeen jonkin aikaa. Jos isotooppihoito on annettu radiolääkkeellä, joka lähettää voimakasta gammasäteilyä, on potilaan usein tarpeen jäädä sairaalaan 1–3 vuorokauden ajaksi, kunnes radioisotoopin määrä elimistössä on riittävästi pienentynyt. Potilas voidaan kotiuttaa, kun sairaala on arvioinut, että säteilevästä potilaasta muille ihmisille aiheutuva säteilyaltistus on riittävän alhainen.
Potilaan säteilyannokset sädehoidossa
Sädehoidossa säteilyä käytetään tietoisesti tuhoamaan syöpäsoluja. Sen vuoksi sädehoidossa käytettävät säteilyannokset ovat huomattavasti suurempia kuin röntgen- tai isotooppitutkimuksissa. Jotta sädehoidon haittavaikutukset olisivat mahdollisimman pienet, hoitoa annetaan jaksotetusti useana kertana ja se kohdistetaan tarkkaan halutulle alueelle. Hoidoissa käytettävät annokset ovat erittäin suuria ja lähes kaikille potilaille syntyy lieviä, ohimeneviä sivuvaikutuksia. Vain harvoin aiheutuu pitkäaikaisia säteilyhaittoja.